Huomasin, että yks kuva jatku vielä kivasti ton panoraaman reunasta ja lisäsin sen sit siihen vielä, että tuli kolmen kuvan panoraama. TUo yks pystykuva on siitä kolmannesta kuvasta rajattu ja siks siinä on samat salamat, kun se on sama kuva. Tuli paremmat salamat sitten tohon panoraamaankin.

McNaught komeettahan se siellä ilotulitusten oikealla puolella pilvien välissä siintää, että nyt tuli ilotulitukset, salamat ja komeetta yhteen kuvaan aika nasakasti.

Makkeeta hommaa.

Geraldtonissa asuin siis viikon ja oli kyllä mahtavaa. Kaikki, kelle oon puhunu Geraldtonista on sanonu ihan suoraan, että se on aivan p***a paikka. Musta siellä oli kyllä mukavaa. Edellisen hostperheeni tytär palasi siis Ausseihin oltuaan Saksassa vuoden vaihdossa. Tytön äiti, joka toimi mun hostperheenä oli vieraillu jo Georgian luona siellä Saksassa, mutta isäänsä ei tyttö ollu nähny vuoteen ja sen isä asuu Geraldtonissa ja sitten se halus tottakai mennä sitä tapaamaan. Mä pääsin mukaan kanssa, että näkisin vähän kunnon aussimenoa.



Geraldton on semmonen pikkukaupunki neljä ja puol sataa kilometriä rannikkoa myöten pohjoseen ja siellä kauheesti kalastetaan ja rock lobstereita ne vetelee siellä kokoajan suuhunsa. Kauheen kova bisnes se hummeribisnes siellä ja gyljardeja ne tienaa vuodessa ne isoimmat pyytäjät. Se Georgian isä kuitenkin omistaa siitä rannalta semmosen Freemasons hotellin, jossa sitten eleltiin se viikko. Ei oikein tehty mitään, kun mä olin ihan lomavaihteella ja Georgia yritti tuntea olonsa kotosaks Australiassa. Se oli siis edellisenä päivänä tullu takasin, kun lähettiin, eli olihan se nyt selväkin, ettei heti lähe varmaan niikun normaalisti lähtis. Mutta hyvää menoa oli silti koko viikko.


hotellissa oli tommonen torni.

Hotellin alakerrassa oli siis pubi ja ravintola ja koko viikon jokainen ruoka-annos oli ravintolatuokaa. Pikkusen oli pohatta olo. Sunnuntaina oli Geraldton cup eli hepparavit. Meikäläinenhan tottakai meni sinne, kun kaikki muutkin meni sinne. Kuvia otin kovasti ja kaikki luuli, että olen Guardian nimisen sanomalehden valokuvaaja ja poseeras mulle sitten. Raveihin mennään kahdesta syystä. Sinne mennään katsomaan hevosia ja naisia. Näin mulle kerto semmonen vanha Tony Varis niminen ukko, joka oli siellä. Menin sille puhumaan, kun se oli jossain klubissa ja sillä oli nimilappu ja katoin, että Varis on suomalainen nimi ja sit menin juttelemaan. Kävi ilmi, että Geraldtoniin on aikoinaan meny kauheesti suomalaisia kalamiehiä ja ne oli kovasti syyllisiä siihenkin, että se paikallinen kalastusbisnes on niin kovaa luokkaa. Rannikolta noin 50 kilometriä sijaitsevilla Abrolhos nimisillä saarilla ne asu ja siellä on kuulemma saunoja sun muita. En koskaan päässy sinne, kun ei ole lentokoneisiin rahaa tai veneisiin bensaa. Niin ja se Tony oli jonkun kalamiehen poika tai lapsenlapsi.





Tapasin kaikenlaisia ihmisiä Geraldtonissa ja Perjantaina soitin pari biisiä paikallisen rokkibändin kanssa, kun tunsin sen basistin. Puhuin jotain jöpöstelyä itestäni sitten vielä maanantaina paikallisen Rotaryclubin kokouksessa ja ukkoja kiinnosti mitä mieltä oon armeijasta. Kaikki yli viiskymppiset jätkät haluaa Australiaan asepalveluksen, kun nykyänhän täällä ei sitä oo. Hyvähän se on haluta, kun eihän ne ite sinne joudu menemään. Olin kuitenkin varmaan oikeata mieltä, koska ne vaikutti tyytyväisiltä. Hauskaa oli kovasti ja mukava olis käydä Geraldtonissa uudestaankin ennenkun täältä lähen pois.



Semmosta siis siellä.

Infrapuna suodattimen siis ostin tosiaan.

joo viimein se tuli sinne kauppaan se mun filtteri ja sit ne soitti ja kävin kipasemassa herkut kotiin. Onnellisena oon otellu kuvia ja sitten aina välillä tajuaa, että on tehny kaiken aivan päin miten sattuu ja nyt, kun toi filtteri on ollu muutaman päivän ni jo osaa edes jotenkin ymmärtää miten sillä pitäs kuvia ottaa. Monet jutut on erilaisia, kun normaalin valon kanssa pelaillessa, kuten esimkerkiks tarkennus. Automaattitarkennus pelaa kyllä filtterin läpi, mutta infrapuna tarkentuu eri kohtaan, kun matalat taajuudet, eli sitten on laitettava manuaalille ja pikkusen tarkennetttava lähemmäks, kun missä kohde oikeasti onkaan. jeje, mutt teitähän se ei kiinnosta ja laitan vaan näitä kuvia, joita löytyy lisää muuten täältä:
Infrapunagalleriaan

Nää kuvat on siis otettu keskipäivällä aivan valosimpaan aikaan.








Eilen oli muuten Australiapäivä.

Se on joku ihme päivä, että kaikilla on aussiliput kourissa ja sitten ollaan suurissa joukoissa julkisilla paikoilla ja alotetaan tappeluita humalassa kaikkien kanssa. Ympäri Perthiä järjestettiin ilotulituksia ja niitä ihmiset sitten meni katsomaan joka paikkaan.


Meikäläinen meni aamukymmeneltä Andy nimisen kaverin luokse ja sieltä lähdettiin johonkin muualle, jonkun tytön kotiin, jossa oli sitten kauheesti porukkaa koulusta. Oli mukava päivä kyllä, kun näin kaikkia ihmisiä, joita en ollu koko kesänä tavannu. Sit uitiin altaassa ja pelättiin bilistä ja syötiin grillistä hotdogit sun muut kanakebabit. Varsinaista. Sit sieltä jatkettiin yhen Lachie nimisen kaverin luokse ja uitiin lisää ja sit illalla käveltiin Hilarys boat harbouriin, joka on se paikka, missä kävin kattelemassa auringonlaskuja sillon ekan perheen aikaan. Siellä oli aivan sikana porukkaa ja syötiin siellä jotain nopeeta illallista jossain subwayssissä ja sit ne pojat tiesi jonkun Node nimisen rannan, jota varmaan ei kauheen moni tiijä ja lähettiin kävelemään sinne.

Nodellakin oli aivan hurjasti populaa, mutta murto-osa siitä, mitä siellä venesatamassa oli ja nodelta ne ilotulitukset näky paljon paremmin, kun mistään muualta. Ennenkun koko ilotulitus alko, jotkut ampu siellä satamasa jotain omia pikkuraketteja ja kaikki ihmiset luuli, että ne ilotulitukset oli siinä ja ne oli ihan pettyneitä ja lapset juoksenteli ympäri rantaa huutaen, että hail to the crappy fireworks. Tosi paljon porukkaa lähti pois niiden valepaukkujen jälkeen ja rannalle tuli taas lisää tilaa. Me huomattiin, että ne oli vaan joidenkin omia, kun ne oli niin kämäsiä pikku rutkuja ja ne loppu heti, kun se vilkut välkkyen ja pillit huutaen kiihdytellyt poliisiauto pääs sinne mistä ne raketit ammuttiin. hah.

Sitten alko ne isot paukut ja toisella puolella taivasta oli noussut mieletön myrsky ja salamoita iski aivan kauhealla tahdilla. Kymmenen sekunnin valotuksen aikana laskin että keskimäärin 9 välähdystä oli, mutta suurin osa niistä välähteli vaan pilvissä, eikä näykyny kunnan salamaa ollenkaan. Sain kuitenkin ikusitettua sitten salamoita ja ilotulituksia ni eihän se ollu ollenkaan huonompi reissu.



Australiapäivä oli muuten eka virallinen yli neljänkymmenen celsiuksen päivä mulle ja tuulikin tuli idästä, eli se oli kuuma ja kuiva. Normaalisti sentään on tuuli mereltä, jolloin se on semmonen vilponen ja raikas, mutta eilinen oli erilainen ja meinasin kuolla. Aivan kauheata, kun piti kävelläkkin eestaas. Australialaiset sanos, että Only maddogs and englishmen go out in the midday sun. Aussikaveritkin oli ihan yhtä kuumissaan, kun minäkin, että oli ihan oikeasti kuuma ja onneks oli kaikilla uima-altaat. nam.

Eipä siinä. Koulu alkaa ens perjantaina ja sit onkin viikonloppuna big day out!!!!

Daun wit te meininki.

En kirjota vieläkään geraldtonista. Tai ainakaan nyt aluks. Kirjotin lehtijutun seutuun ja siitä tuli sata kilometriä pitkä. Se on mulla työpöydäll roikkunu ja välillä oon sen yrittäny lähettää ja googlen maili on sanonu, että ei toimi ja sitten oon taas unohtanu sen ja sitten oon lisäilly siihen juttuja ja kaikkea ja viimein tuloksena on sata sivua pitkä junnaava juttu, jossa on ihme henkilökohtasia viiliksiä. Lähetin kuitenkin jutun lehteen ja sanoivat, että laittavat jonoon sen, että kun on lehdessä tilaa ni päsähtää juttua ilmoille. En tiedä tykkäsivätkö vai eivätkö. hihhih. Laitan kuitenkin alkuperäsen version tänne blogiin ja kerroin lehden ihmisille, että senkun lyhentelevät ja muokkaavat mielensä mukaan, että minen välitä semmosista.

Tässäpä se on:


Perthin ydinkeskusta pilvenpiirtäjineen. Toisessa suunnassa näkyisi kaupungin halki virtaava Swan-joki.

Vähän yli vuosi sitten, kun sain yläasteen käytyä jatkoin Viitasaaren lukioon. Muutos oli raikas tuulahdus pitkästä aikaa jo rutiiniksi muuttuneessa koulunkäynnissä. Mutta teini-ikäisellä ihmisellä on kuitenkin aina yksi ongelma. Ongelma on se, että vaikka sitä ei itselleenkään tunnustaisi, asioista tulee tylsiä. Tuttuja asioita luulee arvostavansa, mutta oikeasti niihin vain tottuu ja murrosikäiselle pojalle se, että johonkin on tottunut tarkoittaa sitä, että se on vanhaa ja tylsää ja täytyy kokea heti jotain uutta ja mahtavaa, koska kohtahan sitä ollaan jo täysi-ikäisiä ja tylsiä ja vastuuntuntoihisa ihmisiä. Todellisuushan on se, että kiire ei ole mihinkään ja asioita ehtii kokemaan kyllä läpi elämänsä, mutta silloin tuntui siltä, että Viitasaaren tuttuun ja turvalliseen kotoisaan pienen kaupungin meininki oli todellakin tylsistynyt. Kaipasin jotain järisytävää ja oikeastaan vain odotin, että pääsisin muuttamaan johonkin suurempaan kaupunkiin käymään kouluja ja tapaamaan tuntemattomia ihmisiä syksyisillä kaduilla.

Olikin siis selvää, että kun kuulin mahdollisuudesta lähteä Rotareiden kautta vaihto-oppilaaksi jonnekinpäin maailmaa, kiinnostuin heti. Pari kolme viikkoa mietin olisiko minusta johonkin niin suureen ja kuinka pitkältä vuosi jossain kaukana tuntuisi. Muuttuisinkohan paljon ja entä jos en pitäisikään siitä yhtään. Takaraivossa kuitenkin kolotti tieto siitä, että tätähän sitä oli odotettu ja nyt se olisi mahdollista. Tuntui siltä, että jos en hakisi vaihto-oppilaaksi olisin jänistänyt jostain, josta olin kuitenkin haaveillut kauan aikaa. Päätin siis, että hakisin vaihto-oppilaaksi. Vanhemmille puhuin vasta, kun olin muka aivan varma, että pystyisin siihen. Heiltä vastaus oli, että rahaa on laitettu turhempaankin ja jotenkin he ymmärsivät, mitä lähtisin maailmalta hakemaan. Otin yhteyttä Antti Hiltuseen ja rattaat lähtivät pyörimään. Viimein minut valitiin Viitasaaren Rotary klubin vaihto-oppilaaksi.

Seuraava puolisen vuotta menikin sitten jännittäessä ja hikoillessa. Öitä tuli valvottua ja kädet tärisivät. Kaikenlaista paperityötä oli suuntaan jos toiseen. Tässä vaiheessa eteen tuli esimerkiksi maan valinta. Eli minne haluaisin lähteä vuodeksi vaihtoon. Sitäkin olin miettinyt ja päätynyt siihen tulokseen, että Englantia puhuvaan maahan tahdon, mutta en tahdo Isoon Britanniaan saatika Amerikkaan. Sen jälkeen ei vaihtoehtoja montaa olekaan, mutta kaikkai jäljelle jäävät maat ovat hyvin mielenkiintoisia. Viimein päädyin valitsemaan kohteekseni Australian, jonne viimein pääsinkin. Australia on se maa, joka on silloin tällöin televisiossa ja sitä miettii, että onkohan tuota oikeasti olemassakaan. Lisäksi Australia on niin kaukana, että sitä on mahdotonta käsittää. Jollakin tapaa Australia oli kiehtonut minua aina. Viimein kuulin, että pääsisin Länsi-Australian pääkaupunkiin Perthiin. Olin aivan innoissani.

Heinäkuun kahdeskymmenesseitsemas päivä, H-hetki koitti. Kaikki oli lähtöitkua vaille valmista, mutta en osannut oikein sitäkään tirauttaa, kun tiesin, että edessä olisi jotakin aivan varmasti ikimuistoista ja upeaa. Lentokentällä odottikin valtava joukko vaihto-oppilaita, jotka olivat aivan samassa tilanteessa, kuin minä. Kaikilla oli edessä vuosi jossakin täysin tuntemattomassa ympäristössä ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa ja kukaan ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Minä yritin pitäytyä siinä, etta nauran nyt ja itken sitten joskus. Lentokentällä oli paljon aikaa tutustua muihin oppilaisiin ja heti tunsi kuuluvanssa joukkoon.

Australiaan ja Uuteen Seelantiin lähetettiin Suomesta 26 oppilasta. 22 tyttöä ja neljä poikaa. Kuitenkin ennen Päämäärään pääsemistä meille oli järjestetty muutaman päivän pituinen leiri Singaporessa. Tämä tarkoitti sitä, etta Asuimme eräässä hotellissa keskellä kuumaa ja kosteaa kaupunkia ja meitä kuljeteltiin busseilla ja veneillä ympäriinsä näkemään ja kokemaan mitä kummallisimpia asioita. Tutustuimme myös paremmin toisiimme ja muutamista oppilaista sain varmasti hyvin pitkäaikaisia ystäviä. Singapore oli mainio kohde leirin viettämiseen, sillä se on hyvin kehittynyt, mutta turvallinen kaupunki. Kaikki on halpaa ja ruoka on hyvää ja sitä on jokaiseen makuun. Siitä kuitenkin täytyy varoittaa, että aasialaiset omaavat hyvin omalaatuisen maun jälkiruoan suhteen, eli oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kannattaa pitäytyä tutuissa ja turvallisissa jäätelöissä ja leivoksissa ynnä muissa, vaikka pääruoan voikin tilata täysin sokkona. Tähän mielipiteeseen voivat varmasti yhtyä kaikki vaihto-oppilaat, jotka maistoivat eräässä ravintolassa tilaamaani merkillistä soppaa.

Sitten se alkoi. Vaihtovuosi. Kaikki lähtivät omille teilleen. Se on kova juttu tällaiselle nuorelle pojalle, kun huomaa kuinka kaukana kotoa sitä onkaan. Kulttuuriltaanhan Australia on länsimainen, eli valtavia eroja ei ollut. Perus elämässä pärjäsin siis hyvin, mutta olin valtavan yksinäinen. Tämähän on täysin ymmärrettävää, sillä Australialainen Rugbystä, Kriketistä ja surffaamisesta, kun Suomalainen puhuu saunomisesta, mäkihypystyä ja jääkiekosta. Tällaisessa tilanteessa kumpikaan ei tajua yhtään mitä toinen puhuu ja keskustelu jää melko lyhyeksi. Erilaisessa ympäristössä kasvaneet ihmiset käyttävät ympäristöstä opittuja ilmaisuja ja asioita kuvaamaan ja auttamaan jutunkertomisessa ja silloin, kun kaksi eri puolilta maapalloa olevaa henkilöä yrittävät keskustella aiheesta kuin aiheesta, on se ainakin aluksi hieman vaikeaa. Australian aksenttikin oli hassua kuunneltavaa noin kuukauden ennen kuin sitä kunnolla oppi ymmärtämään. Itselläni oli muiden mukaan Amerikkalainen aksentti, joka johtunee elokuvista ja televisiosta, jotka ovat pääosin amerikan englantia.

Ensimmäisen kuukauden aikana oli muutenkin vaikeata, kuin vain kommunikoinnin puolesta. Yllätyin täysin siitä, kuinka vaikeaa olikin tuntea olonsa kotoisaksi tuntemattomasssa ympäristössä ja ihmettelin, kuinka yksinäiseksi itseni tunsin. Olin ennen lähtöäni lueskellut kaikenlaisia tekstejä vaihto-oppilaista ja heidän kokemuksistaan ja suurin osa on on ollut todella onnellisia ensimmäiset kolme kuukautta ennenkuin koti-ikävä ja vaikeat asiat kohdataan ja sitten onkin todella vaikeaa, kunnes he pääsivät vaiheesta yli ja tunsivat olevansa kotona siellä missä olivatkaan. Minulle kuitenkin kävi toisin.

Ensimmäinen kuukausi oli vaikein. Huomasin, että vaikka luulin arvostavani itsestäänselvyyksinä pitämiäni asioita kotona, en oikeasti tajunnut yhtään kuinka paljon ne minulle merkitsivätkään. MInulla oli myös kova koti-ikävä ja kaikki mitä tein tuntui olevan todellisen työn takana. Tuntui, että halusin lopettaa koko homman ja palata kotiin, mutten uskaltanut tunnustaa sitä kenellekkään. Aluksi en edes itselleni. Opin kuitenkin monia asiouta itsestäni ja sitä tulin tänne oikeastaan tekemäänkin, oppimaan sen, kuka oikein olen.Huomasin murehtivani aivan turhiaja päätin, että mietin näitä asioita seuraavan kerran kolmen kuukauden päästä. Asetin myös kolmen kuukauden päähän sen ajan, kun minulla olisi kavereita tai kenties edes yksi ihminen, jota voisin kutsua ystäväksi. Tällaisen pisteen asettaminen jonnekin tulevaisuuteen helpotti kovasti. Jotenkin tuntui, että siihen mennessä asiat ovat alkaneet jo luistaa ja kaikki on kohdallaan.


Parikymmentä kilometriä rannikolta sijaitsevalla Rottnest saarella nautittiin riutalla sukeltelusta ja kauniista rannoista.

Vaihto-oppilaanahan minä periaatteessa tulin tänne käymään koulua. Onnekseni koulu täällä on minulle hyvin helppoa, koska painotus tuntuu olevan täysin toisenlainen, kuin Suomen lukiossa. Täällä koulu keskittyy hyvin paljon siihen, että oppilaat oppivat kunnioittamaan auktoriteettejä ja olemaan hyvätpaisia nuoria ihmisiä. Opettajia täytyy puhutella korrektisti ja koulupuvun käytössä on tiukka koodi, jota on noudatettava, tai ei hyvät heilu. Oppilaiden asenne itse koulutyötä kohtaan on kuitenkin heikko ja työt tulevat tehdyksi silloin tällöin. Aineisiin kuuluvat muumuassa puutyöt, ruuanlaitto ja tekstiilityöt. Koen koulun olevan hyvin lähellä sitä, mitä yläaste oli siellä kotona. Jotakin, mikä on pakko tehdä, että pääsee mihinkään, eikä jotain, jota tehdään omasta vapaasta tahdosta, jotta päästäisiin sinne, minne halutaan. Löydän täältä koulusta monia hyviä asioita ja ideoita, mutta jotkin asiat ja tavat tunnen myös vaikeina, kuten esimerkiksi juuri sen koulupuvun, mutta koulu on mutkatonta ja pystyn osallistumaan tunneilla siinä missä muutkin oppilaat.

Sitten se kolme kuukautta oli mennyt. Olin unohtanut turhat murhetimiset ja oikeastaan olin hyvin onnellinen. Koulussa minulla oli hyvä ryhmä kavereita ja ystäviä ja pikkuhiljaa he alkoivat pyytämään minua mukanaan kaikenlaisiin koulun ulkopuolella tapahtuviin asioihin. Tunsin ympäristön ja osasin elää itsenäisesti. Kävin silloin tällöin junalla kaupungissa ja osasin käyttää muutakin julkista liikennettä. Olin tutustunut monista musita maista tulleisiin vaihto-oppilaisiin ja tullut heidän kanssaan hyviksi ystäviksi. Minulla oli siis elämä täällä. Olin päässyt vaikean ajan ylitse ja nyt osasin nauttia elämästä ja olin hyivn onnellinen päätöksestäni lähteä vaihto-oppilaaksi.


Australialaista joulunviettoa Cottesloe-beachilla.

Nyt asun täällä jo kuudetta kuukautta. Kaikenlaista olen kokenut ja asunut yhteensä kolmessa eri perheessä ympäri kaupunkia ja sen lähiöitä. Perth on oikein leppoisa puolentoista miljoonan ihmisen kaupunki, joka sijaitsee rannikolla niinkuin suurin osa Australian muistakin kaupungeista. Vaikka Perth onkin maailman eristynein pääkaupunki, on täällä oikein mukavasti ihmisiä aasiasta ja muualta ympäri maailmaa. Ainoa ongelma on se, että jos haluaa lähteä käymään jossakin, on ajettava monta tuhatta kilometriä ja sitten voi antaa periksi, ajaa takaisin ja lentää lentokoneella. Monet täällä asuvista ihmisistä eivät ole itärannikolla saatika sitten muualla Australiassa koskaan käyneetkään juuri välimatkan vuoksi.Perth on kyllä hieno kaupunki ja mukava paikka elää. Kengurut hyppivät golfkentillä ja delffiinit meressä. Surffilaudat kainalossa ihmiset kipittävät rannalle joulua viettämään ja aboriginaali soittaa didgeridoota kadun kulmassa. Jotenkin tämä on juuri se järisyttävä muutos, mitä lähdin hakemaan ja nyt tiedän, että juuri tätä tarvitsin ymmärtääkseni, että ei minulla Viitasaarelta kiire mihinkään ole.




LOPPU!

niin siis jotenkin tuntuu niinkun tossa ois semmonen surullinen sävy, vaikka oonkin täällä ihan täpinöissäni ja innoissani. Ajattelin ensin kirjottaa semmosen ihan humputtelujutun, jossa kertoisin miltä täällä näyttää enkä ollenkaan miltä jutut tuntuu, mutta sitten jotenkin aikaa kulu ja ne aikasemmat jutut oli jotenkin ajankohtasia sillon joskus kun ne kirjotin ja sitten kun ei maili toiminu ni aikaa kulu ja seuraavan kerran kun edes muistin koko jutun oli jo kaikki siinä vanhaa ja sitten viimein tuli tuommonen. Kertokaa kaikille, että oon innoissani täällä enkä pahalla päällä. Jotenkin vaan tossa käy ilmi, että vaikealta tuntu ja vaikealta tuntu. Hittolainen. onkohan tuo liian suruisaa settiä. Ihan sama.

Hän ei välitä.

Hieno asenne tuo hän ei välitä asenne ja vaihto-oppilaan elämään täydellisesti suunniteltu. Toimii kyllä kaikissa muissakin elämätyypeissä melko mutkatta, mutta vaihto-oppilaana, kun ei tarvitse tähdätä minkäänlaisiin tuloksiin koulutuksessa ja voi muutenkin tehdä juuri sitä mitä haluaa yhden vuoden, hän ei välitä -asenne on juuri oikea tapa kokea kaikki se. Jotkut välittää ja sitten välittäminen johtaa odotuksiin ja odotukset johtavat useammin pettymyksiin, kuin se, ettei odotuksia ole laisinkaan, eli hän ei välitä -asenne on onnellisen ihmisen asenne. Voi että miten on kivvaa.

Kameraan ostin infrapunafiltterin ja tänään sieltä kaupasta soitettiin, että tilaus oli tullut ja huomenna sinne kipasen hakemaan herkut pois. oijetta. Pitää nyt vähän kokeilla ja katsoa, kuinka kovat infrapunan pois suodattajat on d50:ssä kennon edessä sisäänrakennettuina ja toivottavasti ei aivan valtavan vahvat ole, että saan edes jonkinlaista jälkeä. Seuraavaan postiin laitankin sitten pirusti kuvia, mitä täällä on tullu oteltua.

diundaun. Nyt kuitenkaan en viiti kauempaa koneella vätystellä eli lähden pois tästä johonkin elämään. Perheen kanssa alan jo pikkuhiljaa pärjäämään ilman ihmettelemisiä.

BIUMBAUM!

Aivan sata kilometriä taas viime postista antakaa anteeeks!

Noniin. Muutin uuteen perheeseen ja kävin viikon tuolla 450km päässä olevassa pikkukaupungissa, Geraldtonissa asumassa edellisen perheen tytön kanssa, koska sen isä asuu siellä ja tyttö palasi aivan vasta Sakstasta. Se oli siellä vaihdossa.

Kerron Geraldtonin reissusta myöhemmin kuvien kera, mutta nyt en voi kuvia laittaa, kun on niin ilta, että otan kohta unta.

Uusi perhe on taas aivan uudessa ympäristössä ja tällä kertaa on aika vaikea päästä kaupunkiin. Bussi menee kilometrin päästä kerran tunnissa ja toinen bussi menee puolen kilometrin päästä juna-asemalle sillon tällön. Mutta muutaman kerran myöhästyttyäni opin ajat, jollon pitää lähteä kipittämään, että kerkeää pysäkille. Siitä on sitten semmonen lähemmäs puoli tuntia ja päästään kaapunniin. Eli suht helppoa silti.

Siis tärkeät jutut ensin: Täällä on uima-allas. Eli takapihalla on allas, jossa oon polskinu melkeimpä jokapäivä ja onhan se mahtavaa kyllä. Kun asteet hyppii siellä 40 ni on se mahtava siihen löllähtää altaaseen. Kookaburrat huutaa joka paikasa ja hyökäilee siinä veden pinnalla lenteleviin hyönteisiin niin, että saa olla varovaisena siinä, koska ne on aika suuria lintuja ja nokka on ainakin kookas. Kerran semmonen varis mua suihkas tukkaan ja siitä lähtien on ollu tavotteena pitää linnut pois päästä. Ne ei kuulu sinne.

Uudessa perheess on vanhemmat ja kaks lasta kotona. Kolmas lapsi lähti Japaniin vaihtoon. Se oli ainoa perheen suht normaali henkilö. Hostveli on hyvin nörtähtävä hartiaton kaveri, joka pelaa päivät pitkät nintendoa ja lukee mangaa. Hyvä puolihan siinä on se, että sillä on nintendo wii, mutta silti se on vähän semmonen kuiva kaveri. Se on 21 ja työskentelee apteekissa. Hostsisko on varmaan siinä 19 vuotta, mutta tyhmä, kun saapas. Uskon, että se on jotenkin jälkeenjäänyt jostain syistä, joihin se ei itse voi vaikuttaa. Niin tyhmä se on. Eli en halua alentaa sitä tai olla muutenkaan suvaitsematon, mutta uskon, että asian on niin. Aluksi luulin, että se vaan näytteli semmosta roolia ja oli hauska, mutta sitten parin kolmen päivän jälkeen aloin pääsemään kärryille, että tässähän ollaankin aivan tosissaan. Nyt osaan jo selittää sille jutut niin, että tiimi toimii ja saadaan palautetta.

Hostäiti työskentelee opettajana jossakin. En tiedä minkä ikäisiä lapsia se opettaa tai mittä, mutta opettaja se on. Oikein mukava nainen, mutta jotenkin siinä kun aletaan keskustelussa pääsemään vauhtiin ja mä letkautan jonkun tyhmän vitsin ni se ei tajua sitä vitsiksi. Sitten menee hetki, että mä tajuan, että se ei tajunnu sitä vitsiksi ja sitten pitää sanoa, että niin se oli vitsi. Eli siltä puuttuu semmonen absurdin huumorin taju.

Hostisä on töissä jossakin valtion jutussa. Se on semmonen mies, joka yrittää kokoajan etsiä musta semmosta asiaa, jolla se vois mua sitten piikitellä. Sitten kun vitsailen jotakin ja mun vitsit aina loukkaa mua ihteäni ni sitten se heti piikittää niihin juttuihin ja ei tajua, että ne on vitsejä. Sitten musta tuntuu hölmöltä olla siinä, kun se yrittää olla vittumainen. Se on kauhean ilkeä perheelleen ja jotenkin semmonen aika munaton hahmo. Sitä on vaikea kunnioittaa semmoisena auktoriteettina, kun ehkä pitäisi, mutta olkoot.

ELi perhe ei vaikuta nyt alkuun kauhean mahtavalle, mutta en lannistu vaan kattelen ja maistelen. Saa nähä miten jutut alkaa lutviutumaan. Vaikka tuliskin olemaan vaikeata ni silti oon Australiassa ja nyt on jo kavereita ja kaikkea ni ei ne saa tätä minulle pilattua. Helppoa mulla tulee olemaan täällä, koska nää oli ihan innoissaan, kun mä jouduin tekemään niin paljon töitä, kun jouduin tiskaamaan. Sitten tiskasin ja hostisä tuli kettuilemaan, että varmaan nyt vituttaa, kun laitettiin sut hommiin. Minä vaan mietin, että ihme hommaa, kun tsikaaminenkin on nuin iso ja vaikea juttu mukamas. Edellisessä perheessä tiskasin melkein aina. Ja kokkasin ja kaikkea. Täällä ei tykätä mausteisesta ruuasta ni ei nää varmaan halua mua kokkaamaan.

Eli siis nää luulee, että oon työmäärän kanssa pulassa, kun tiskaan kerran viikossa ja pesen omat pyykkini, mutta tosiasiassa oon ihan rentona ja onnellisena pakettina täällä vaan. Eiköhän täällä pärjätä ja vaikka tää onkin aika negatiivinen posti ni täällä Austraalian päässä on kuitenkin hyvin positiivinen kaveri.

Kirjotan ylihuomenna vissiin Geraldtonin reissusta, että saatte ihmetella ja sit laitan kuvia sun muita.