Hehe.

Pienellä viiveellä tulee tätä blogia taas.
Nyt on viimein tämmöne hetki, että jaksaapi vaikka kirjotella.

Uuteen perheeseenhän muutin siis aikoja sitten.
osote on seuraavanlainen:

1 Cumnock Place
6023 Duncraig
Perth WA

Perheeseen kuuluvat isä ja äiti, Laurie Glossop ja Mary Gardner
ja kaksi poikaa. Scott 19v ja Matt 21v. pojat tuusaa aikalailla omia juttujaan ja niihin en ole hirveästi tutustunut, mutta se ei juurikaan haittaa, koska asun lähellä kavereita ja tosi paljon käynkin niitten luona oleskelemassa onnellisena. Perhe on oikein mukava ja antavat minulle hyvin itsenäisyyttä ja kotiintuloaikoja ei juuri ole. Olen kuitenkin aina siinä kymmenen maissa kotosalla, koska tämä Alue on tämmöstä moottoripyöräjengialuetta, jossa on tässä vähän aikaa sitten esimerkiksi räjäytetty yhtä taloa vähäsen pommilla, kun siellä asuu joku kauhea jengipomomies. Kilometrin säteellä kaikista taloista ikkunat rikki. Eli mukava naapurusto siis.

Vaihto-oppilaiden kanssa suhteet on jotenkin lähentyneet kauheasti ja se johtuu vain siitä, että me käytiin safarilla. Eli meillä oli semmonen 23 päivän mahtava reissu ympäri länsiaustraliaa. Ei me kyllä oikeasti käyty, kun puoleenväliin asti tuolla pohjosessa, mutta tuli sitä bussissa ajelua semmonen 6500 - 7000km kuitenkin. Ihmisistä tulee ihan hulluja tommosella matkalla, kun ei oo mitään yksityisyyttä koskaan ja sitten hirmu suuri osa ajasta istutaan ahtaassa bussissa vierekkäin ja haistaan pahalle, mutta sehän siinä koko reissussa olikin ihan parasta.

Reissun aikana ne järjestäjät menettivät hermonsa aivan kokonaan. Se meidän johtaja oli semmonen partaukko, joka piti semmosia reidet paljastavia pikkusia shortseja ja oli kauhean äkänen kokoajan. Ensimmäisenä päivänä se alotti huutamisen ja lopetti vasta kolmannella viikolla. Sitten ne yritti paikkailla sen ryhmän välejä sen ukon kanssa, kun tottakai kaikki vihas sitä ihan täpöillä siihen mennessä. Siis hirmusen hieno ukko, kun meitä kuletteli siellä ja ties kaikkia juttuja. Semmonen kunnon takamantujen reissaaja, mutta ei siitä kyllä ryhmänjohtajaksi ollut yhtään. Kaikki siellä mietti, että miten se ukko on valinnu tämmösen ammatin itelleen. Ei me oikeati oltu vaikeita ja sitten siellä oli niitä muita vanhempia ihmisiä rotaryn puolesta mukana ja niin edelleen ja niillä ei ollu meidän kanssa mitään vaikeuksia. Se yks karvanaama vaan huuti ja murisi. Mulle se ei koskaan ollu pahalla päällä, kun se aina minut pyysi mukaansa, kun piti jotain sähkögeneraattoria tankata tai vastaavaa, kun siellä puskassa nukuttiin, mutta kyllähän se silti hitottaa kuunnella sitä sen murinaa sille ryhmälle.

Mutta niinsiis. Me lähdettiin Perthistä ja mentiin ensin etelään. Eli mentiin semmosta paikkaa kohti, kun Albany. Siinä ensin kaks päivää yövyttiin eri paikoissa matkalla ja nähtiin mahtavia juttuja. Oli melontaa ja pyöräilyä ja kaikkea semmosta mahtavuutta järkätty meille. Sitten me vierailtiin semmosilla tulentarkkailupuilla. Eli semmosia valtavia puita on tuolla etelässä ja aikoinaan siellä on pari sahattu latvasta poikki ja rakennettu semmonen puuta kiertävä harva kiipeämisreitti sinne. Siellä sitten on joku istunu ja kattonu, että onko tulipaloja tulossa. Käytiin siis kuitenkin kahdella semmosella ja sinne sai kiivetä, jos uskalsi. Kiipesin molempiin ja aina pelotti kauheasti. Ne häkit siellä korkealla oli semmosen 60-70metrin korkeudessa. Eikä tietysti mitään suojavehkeitä siinä missään vaiheessa olemassakaan.

Siellä albanyssä nähtiin entinen valastusasema ja muutamia ihmeellisiä rantakalliomuodostelmia ja sitten sieltä suunnattiin rannikkoa ylös takasin Perthiin päin ja Siinä matkalla yövyttiin sellasessa paikassa, kun Margaret River, joka on ihan maailman kuulu surffauspaikka. Siellä käytiin tippukiviluolassa ja kaikenlaista yleistä chiläksäämistä harrasteltiin.

Sitten kuljettiin Perthistä pohjoiseen ja nähtiin vaikka minkälaisia asioita. Ensimmäinen yö yövyttiin semmoisessa paikassa, kun New Norcia. Se on semmonen ihme luostarikylä keskellä ei mitään. Siellä asuu kuus tai seittemän semmosta munkkia ihan alkukantasissa olosuhteissa siellä luostarissaan ja sitten siellä käy turistit katsomassa niitten juttuja. Sinne luostarin sisälle ei päästetä turisteja, mutta siellä on semmoinen vanha tyttökoulu ja poikakoulu ja kaikenlaisia juttuja, joita sitten pällisteltiin. Nukuttiin siellä tyttökoulun asuntolassa ja aivan hirvittävän aavemainen paikka se oli. Majesteettisen korkeat huoneet ja mahtava akustiikka soittaa kitaraa ja kaikkea, mutta jäi sieltä kummituskertomuskin mukaan.

Minä ja Renato (brasilialainen kaveri) oltiin vierekkäisissä sängyissä ja juteltiin siinä sitten ja kello oli ainakin yksi yöllä. Ulkona oli lämmintä ja tyyntä ja kaikki oli hiljaista. Yhtäkkiä nurkan ovi narisi ja aukesi raolleen. Oven ulkopuolella oli parvi ja sisäpiha, eli semmoinen katoton alue. Tultiin Renaton kanssa siihen tulokseen, että tuuli se vain on ja jatkettiin jutunheittoa, kun yhtäkkiä kaikki huoneen kolme ovea rävähtivät auki kauhealla pamauksella. Meitähän pelotti aivan jalat suorina ja Käveltiin sitten siihen parvelle. Kummallakaan ei ollut paitaa ja molemmilla vain alushousut jalassa eikä ulkona tuntunut tuulevan yhtään. Kaikki muut ovet, jotka siitä ovensuusta nähtiin oli auki myös ja märät painavat pyyhkeet, jotka oli jätetty kaiteelle kuivumaan oli lennelleet kaiteelta alas alempaan kerrokseen ja pitkin parvea. Renaton kanssa täristiin siinä hetki ja juosten laitettiin kaikki sen nukkumahuoneen ovet kiinni ja mentiin nopeasti makuupusseihin eikä nukuttu hirmu hyvin sen jälkeen. Selvä hommahan se on, että tuuli se oli, joka ovet auko sun muuta, mutta siinä pilkkopimeässä seisoessa vanhassa koulussa, jonka vieressä on ikivanha hautausmaa, oli silti vähän höpönen olo kyllä.

Seuraava isompi pysäkki olikin sitten parin päivän jälkeen Karijinin luonnonpuisto. Siellä vaelleltiin semmoisissa rotkoissa ja uitiin ja oli aivan huippumahtavaa kyllä. Yöllä herätiin dingon ulvontaan ja se oli aivan hullua. Ensin se ulvoi sillälailla normaalisti ja sitten se meni aivan hulluksi ja ulisi mitä sattuu. Minä jo luulin, että joku niistä ryhmän jätkistä vaan pelleili ja ulisi, mutta se oli se dingo. Sitten siinä ihan meidän nukkumapaikan vieressä (nukuttiin ulkona) suhisi siellä puskassa ja kaikki käänty kattomaan niin se oli se dingo siinä kolmen metrin päässä. Se sano, että uiouh! ja lähti takasin sinne pusikkoon. Samaisessa paikassa Etelä-Afrikan Johan oli vessassa ja ulkohuussin seinän ali luikerteli semmonen kuolettavan myrkyllinen käärme. Kaveria ei paljoa haitannut, että jäi pyyhkimättä.

Sitten ajettiin rannikolle ja kuljettiin Exmouth-Coralbay-Monkey Mia-Kalabarri reittiä alaspäin ja viimein Perthiin. Jokaisessa paikassa yövyttiin ainakin yksi yö ja oli aivan uskomattomia paikkoja kyllä. Koralliriuttaa ja delfiinejä ja manaatteja ja merikilpikonnia ja haita ja kaikkea. HUHHUH nimittäin olin niin innoissani kaikesta siitä. Yksi miinust kuitenkin löytyi. KÄRPÄSET. Siis eihän kärpästen luulisi haittaava, kun ei ne edes voi satuttaa ihmistä millään tavalla, mutta väärässä on, jos noin luulee. Kun kärpäsiä on tuhat kuusitoista jokaisen ihmisen ympärillä ja kaikkien tehtävä on päästä jollaintavalla ihmisen pään sisälle, mitä tahansa aukkoa hyväksikäyttäen, alkaa ne jo pikkuhiljaa haittaamaan. Aamulla, kun auringon ensimmäiset säteet alko lämmittää, kärpäset pärähti lentoon ja sitten heräsi siihen, etä söi vaikkapa viisi kärpästä ja yksi oli menossa jossakin nenän ja silmän välillä. Niiden kanssa olisi ollut helppo saada jonkinlainen itkuraivari aikaan kyllä. Mutta niinstäkin selvittiin, kun vaan uitiin kokoajan meressä ja oltiin veden alla.

Coral Bay ja Monkey Mia olivat vissiin mun lempparipaikkoja Karijinin lisäksi kyllä. Coral Bay on siis sellainen paikka, missä koralliriutta on niin lähellä, että sinne pystyy uimaan. Uitiinkin sitten Tanskalaisen Rasmuksen kanssa sinne uimalasien ja snorkkeleiden kanssa ainakin kolmeksi tunniksi sukeltelemaan. Aivan upeita koralleja ja kaloja ja uskomaton kokemus.
Monkey Mia taas on paikka, jossa villit delfiinit tulevat aivan rantaan ja sitten ne ruokkii niitä siellä. Aamulla aurignon noustessa ne sinne yhtäkkiä ilmestyy ja itseasiassa sinä aamuna herättiin Rasmuksen ja Sveitsin Damianin kanssa katsomaan auringonnousua ja oltiin ensimmäiset jotka näki ne delffiinit. Sehän on myös yksi todella harvoista länsiaustralialaisista paikoista, jossa voi nähdä auringonnousun meren yllä. Mutta tosiaan ne delffiinit tuli ja semmonen pikkunen poikanen melkein ui Rasmusta jalkaan. Meni ohi semmosella 30cm kun se yhtäkkiä siihen pyrähti. Sitten myöhemmin siihen tuli kauheasti turisteja pällistelemään niitä delffiinejä ja niitä ruokittiin pariin otteeseen ja minä pääsin itseasiassa ruokkimaan yhtä semmosta hullua, joka löi pyrstöllä semmosta vanhaa valkosta pappaa niin, että se kaatu siihen veteen. Hyvinhän se meni.

LAITAN KUVIA MYÖHEMMIN, KOSKA NETTI ON NYT LIIAN HIDAS UPPAAMISEEN.
uusia kuvia on kuitenkin jonkunverran täällä:
http://jkemppainen.com/antti/

Kirjoitan vielä toisen jutun tänne, ennen kun lennän takaisin siinä 12. heinäkuuta ja sopivasti olenkin sitten perjantai 13. päivä siellä Suomessa Helsinki-Vantaalla tuumaamassa, että mitä kummaa minä nyt sitten teen ihteni kanssa.

hajottaaaaa-

Tässä nyt parin päivän aikana on kasvanu hajotus aivan valtaisasti tän perheen kanssa.

Syy:
Mun täytyy olla siis kotona enne pimeää joka päivä. Pimeä tulee siis siinä joskus kahdeksan maissa. Pikkusen ennen kaheksaa.
Normaalina päivänä pääsen koulusta puol neljältä ja junat ja bussit ja asemalla odottelut ja kävelymatkat kun on tehty ni pääsen tänne kotia siinä puolen viiden maissa. Sitten, kun vetelen koulu-univormut pois ja laitan normikamppeet päälle ja otan ehkä jotain palasta ni kello onkin jo siinä viis. Seuraava bussi, joka vie mut kaupunkiin meneekin sit kahtakytä vaille kuus ja oon kaupungissa siinä kymmenen yli tai viis yli kuus.

Siellä sitten pitäs keretä kaikenlaista hommaamaan ja kaikkea ja ihmisiä tapaamaan ja sitten kun pitää olla ennen kasia kotona ni pitää lähtee bussilla, joka lähtee 7:05 Eli mulla on kaupungissa kaiken tekemiseen alle tunti aikaa. Varsinkin sillon, kun ihmiset menee leffoihin sun muihin ni harvakseltaan on niitä alle tunnin leffoja. Sitten pääsen kotipysäkille siinä kahtakytä vaille kaheksan ja sit onkin kiirehditävä se puolisentoista kilsaa kotia, että kerkee ennenkun tulee pimee.

Niin. Eli hajottaa. Jos on jotain, jota pitää saada hoidettua kaupungissa ni pitää mennä sinne sitten suoraan koulusta painavan repun ja hikisen univormun kanssa tuusaamaan. Muuten ei kerkeä tekemään mitään. Varsinkin, kun kaupunki on aika laajalla alueella ja usein joutuu menemään kauemmas, kun keskustaan johonkin, missä on joku tietty kauppa, niinkun vaikka joku taiteilijanvälinemesta. Esim jos sinne taiteilijanvälinekauppaan meen ni pitää pikkusen kiireellä ostella mitä on ostamassa ja hiki hatussa kiirehdittävä, että kerkee junaan ja sitten kaupungissa bussiin.

Usein jääkin kaikki tekemättä. Kauheesti on nytkin semmosia pään sisällä kolkuttelevia juttuja, jotka pitäs hoitaa, mutta kun on jotenkin nyt liian hapokasta lähteä mihinkään kaupunkiin, kun tietää, että ei kuitenkaan kerkeä puoliakaan siitä, mitä pitäs. Menee vaan rahaa busseihin sun muihin.

Pahempaa onkin se, että viimeset pari viikkoa on menny kotona makaillessa ja kitaraa soitellessa. Yhtään mitään en oo tehny tanssiaisten lisäks. Huomenna olis kaverin syntymäpäivä, mutta pitää kattoa miten sinne pääsen. Perhe ei anna kyytiä ja sunnuntaisin ei bussit kulje. Taidan taksin soittaa perhana. Jotenkin tuntuu tosi pahalta, että kauhean kalliit lentoiput on ostettu, että Antti pääsis Australiaan ja sitten täällä mut laitetaan johonkin, missä tätä touhua rajotetaan näin mahottomasti. Kyllä mä kotonakin pystyisin makoilemaan ja soittelemaan kitaraa ja pyörimään netissä. Täällä Australiassa sitä mielellään tekis sitten jotain muuta. Mutta ei.

Mutta kai se on vaan nyt rauhotuttava ja heräteltävä sitä "Hän ei välitä" -asennettaan ja oltava onnellinen. Lähettävä kävelyille sun muille ja naureskeltava itekseen. Rotareille en oo puhunu, koska tuskin ne mitään välittää siitä, että en saa rietastella myöhään yöhön. Perhe kuitenkin hoitaa useimmiten hommansa ruokkijana ja antavat mulle sängyn ja katon. Ei kait näitten tarvii muuta välittää. Talokin on suunniteltu niin, että vanhemmat on toisessa osassa ja lapsilla on ihan oma talo täällä toisessa päässä. Koskaan ei tarvii hostisän kanssa olla tekemisissä, jos en halua.

Jotenkin vaan on niin rikkonainen perhe tämä. Talo on tuollalailla jaettu ja kukaan ei koskaan nää toisiaan. Ruokaa ei syödä samassa pöydässä vaan haetaan keittiöstä ja viedään minne sattuu ja syödään siellä omien juttujen seassa. Jos syödään samassa pöydässä, syntyy siitä varmasti tappelu. Hostveli ottaa herneet nenään jostain ihme touhusta ja hostisä yrittää saada hostäitiä tuntemaan olonsa paskaks haukkumalla ruokaa ja sitä, miten on siivotonta huushollissa. Meikäläinen istuu hiljakseen ja ootteleen, että josko sitä pääsis vaikka omaan huoneeseen soittelemaan bossanovaa kitaralla.

Niinmuuten. Oon äänitelly kitarajuttuja vähän muistiin, että sitten kotona voin kuunnella ja muistaa miten ne meni. Jos kirjottaisin johonkin ylös ni vaan kadottaisin ne merkinnät johonki aina. Nyt on heleppoa ja kätevää.
bossanovajuttua
randomiajuttua
jammailua

kattokaa myös tämmönen timelapsevideo, jonka tein, kun hostveli vei mua etelään tapaamaan yhtä kaveriaan.
tossa on semmonen sata kilsaa ajettu tossa videolla.
bushtocity

jesjes. avautuminen on täten lopetettu.
Hauskaa on se, että sillon, kun on kivaa, ei tuu kirjoteltia oikein mitään, mutta heti, kun on liian hapokasta, tulee kirjotettua pitkät löpinät.

päivän youtube:

no voi kauhea, miten kauan olen ollut kirjoittamatta!

nyt siis pitää kirjottaa. 22 päivän edestä yhteen postiin. Taidan laittaa kahteen, jso sattuu olemaan tarpeeks sanomista ja unohtuu puolet ekaa kirjottaessa.

Koulu siis alko. Jotenkin porukka yhtäkkiä huomas, että ei hitto, tää jäbä täällä vieläkin kyntää ja eihän se o mihinkään kyllä ihan heti menossa ja voishan sen kanssa olla sitten vaikka kaveri. Eli jotenkin on tervetulleempi olo ja porukka on parempia kabereita mun kanssa. Koulu on jotenkin ihan semmonen mukava rutiini. Tuntuu niinkun tätä olis ollu aina ja helposti hoituu nykyään koulumatkat sun muutkin. Bussi menee sillai ihanasti, että oon joko 40 minsaa aikasessa tai 20 minsaa myöhässä koulussa. Junat menee kyllä joka seittemäs minuutti, että jos saan jonkun heittämään mut asemalle aamulla ni on heti puol tuntia enemmän unta aamusella. nam.

Oon täällä nyt siis 12 vuositasolla eli niinkun periaatteessa lukion kolmosella. Kaikki tekee töitä ihan hiki housussa ja on innoissaan, kun koulu loppuu ennen joulua. Täällä on semmonen samanlainen tapa, kun Suomessakin, että koulusta pääsevät hommaa semmoset paida, joissa lukee ABI, mutta täällä lukee, että leavers. Sitten meikäläinen oli ilmoittautunu siihen sen paidan suunnitteluun ja yhen mun suunnitelmanhan ne valitsi. En ite oo ehkä ihan sata prossaa ton designin kannalla, mutta se voitti kolminkertasella äänimäärällä verrattuna yhteen toiseen valittuun, joka oli muuten sekin mun tekemä. haha.


Koulusta käytiin Rottnestilla olemassa yks kolme päivää kuvisleirillä. Siellä oli oikein hauskaa ja tutustuin kunnolla niihin kuviksen tyyppeihin ja ne oli oikein hyviä jätkiä. Näin tappokäärmeen ja se tukki meidän polun. Otin paljon infrapunakuvia. Muuten sitten istuttiin ja hikoiltiin ja piirrettiin siellä.








Yhen piirroksenkin laitoin nettiin:


Niimpä. Perhe olis oikein mukava, mutta tuo isä laittaa välillä kyllä semmosta kommenttia, että täytyy ihan keskittyä, että pysyy hiljaa. Mies kulkee ympyrää ja inisee ja valittaa kaikesta mitä vaan voi keksiä ja oikeasti todella turhanpäiväsistä asioista. Mikään ei oo koskaan sen oma syy ja kaikki muut on huonoja. Koko muu perhe on ihan surkeana, kun ukko sivaltaa kokoajan. Ja lapsissa huomaa, että se on niiden isä joistain jutuista mitä ne tekee tai sanoo. Jotenkin huolestuttavaa, että voi jossain olla näin negatiivista porukkaa. Sitten yhtäkkiä, kun tulee vieraita ni kaikki onkin oikein mukavia. Ainostaan perheen poika jatkaa negatiivista suhtautumista. Muut onkin yhtäkkiä ihan perus ihmisiä ja oikeastaan oikein mukavia. Ihmeellistä. Ei täällä oikein kodilta tunnu. Tai oikeastaan yhtään. Seuraavasta perheestä ei oo tietoakaan, eikä muuttopäivämäärästä. Kyllä mä täällä perheessä pärjään ja ei oo mitään oikeata hätää. Kunhan inisen. Seura tekee kaltaisekseen.

Mitäs sitten. Tänne on nyt tullu takasin kaikki täältä muualle lähteneet vaihto-oppilaat. Eli aussioppilaat on palanneet kotiinsa. En oo tavanu, kun pari, mutta Counsellori puhu mulle semmosesta kokouksesta, mikä niillä oli ja se sano, että Suomi oli ehdottomasti suosikkipaikka ja siellä oli ollu oppilailla hauskinta. Muilla oli jotain hampaankolossa, mutta Suomeen menneet oli kuulemma ollu ihan innoissaan. Oon yheltä niistä saanu semmosen lyhyen sähköpostin ja se kerto samanlaista juttua. Eli siis Suomi is the place to be. Laittakaa sille Jamekselle kanssa fiilikset pöytään. Kaippa ootte laittanu jo, mutta aina voi parantaa.

Koulussa oli ne tanssiaiset nytten. Oli kyllä oikein mukava päivä. Ensin siinä puolen viiden aikaan mentiin yhden Lance nimisen pojan luokse preball partyihin, eli semmosille kutsuille, mihin tuli vanhempia sun muita. Mun hostvanhemmat ei tullu. Sanoin, että ei sinne varmaan tarvii vanhempien tulla. Siellä jutskailtiin ja oltiin asiallisia ja sit sieltä lähettiin limusiineilla pärräämään sinne itse tanssiaisiin. Meillä oli maailman siistein limusiini.

Limusiinilla ajeltiin ensin kings parkkiin, jossa naureskeltiin ja otettiin parit valokuvat ja kateltiin maisemia.
Tässä kaikki meidän limusiinin jätkät paitsi minä. Siinä on Luke, joka oli oikein laittanu hiuksensa. Normaalisti sen hiukset on kauheat kikkarat ihan joka suuntaan. Sitten on Andy, joka on oikein mukava jätkä. Se aina järkkää kaikki jutut ja sen luona oon käyny monesti. Sitten on Sean, joka on aivan huikea jäpikkä. Sean soittaa Banjoa ja kuuntelee Iron Maidenia. Muuta ei tarvii tietääkkään. Sitten on Jared, joka soittaa bassoa kohtuu hyvin ja tekee biisejä bändilleen. Eikun jäihän tästä uupumaan vielä Alex, mutta Alexista on oma kuva sit tuolla alempana.

Tässä kaikki daamit. Enhän mä tuntenu näistä oikein ketään. En ees tuota omaa daamiani. hihhih.

Tässä siis Alex. Alex on vuoden kaikkia nuorempi, mutta samalla luokalla. Alex oli mun eka kunnon kaveri täällä. Alexin kanssa alotettiin myäs perjantai traditio siitä, että kävellään koulun jälkeen australian burger kingiin eli hungry jacksiin. Nykyään meitä menee vähintään viis jätkää joka perjantai.

Tässä on kaveri, jota sanotaan chilliks. En tunne sitä yhtään, mutta sillä on kaksoisveli, jota sanotaan chilliks kanssa, eikä kuaan tunnista niitä toisistaan. Se kaksoisveli on kuitenkin semmonen jätkä, josta kukkaan ei tykkää. Tää kuvan chilli on mukava chilli.

Niin ja kun sanoin, että pyysin het kaunista tyttöä tanssimaan ni tarkotin sitten kanssa. Tässäpä siis kuva Michellestä.


Käykää kattomassa lisää kuvia, jos kiinnostaa. Siellä taitaa olla jopa yks kuva musta: http://jkemppainen.com/antti/ball/

Semmosta. Sitten mentiin sieltä puistosta semmoseen oikein pohattahotelliin, kun Sheriton Hotel ja siellä mentiin semmoseen saliin, jossa oli tanssilattia ja joku DJ soitteli levyjä ja näytteli miksaavansa ja kääntelevänsä nappuloita ja me bailattiin rankasti ja syötiin seisovasta pöydästä pohattojen herkut. Tanssin aivan mielettömästi ja olin ihan likomärkä hiestä. Siis oikeasti likomärkä. Aivan iljettävä olento olin, mutta liikuin sulavasti ja vailla vertaa... juupajuu. Se oli oikein mahtavaa, kun porukka innostu tanssimaan oikein urakalla ja opettajatkin tuli bailaamaan ja vetivät aivan yhtä kybällä, kun muutkin. Oli toka kerta, kun ausseissa oloni aikana pääsin oikein kunnolla tanssimaan ni olihan se jotenkin aivan ykkösjuttua.

Sitten sen loputtua Michelle lähti kotiinsa, kun sillä oli Sunnuntaina autokoulun joku testihomma aamulla ja me muut ajettiin meidän hurjalla kuplalimusiinilla Andyn luokse ja vaihdettiin vaatteet vähän normaalimpiin kamppeisiin ja ruvettiin soittelemaan taksia, joka veis meidät Wanneroohon, joka on paikka semmosen viidentoista kilsan päässä ainakin. Helposti voi olla 20-30kilsaakin. Siellä oli jatkot sitten. Kameraa en ottanu mukaan. Sieltä aamusella viiden maissa saatiin kyytiä takasin Andyn luokse ja sitten siinä puolen seittemän aikoihin rupesin kokeilemaan vähän unen ottamista, mutta eeeihän siitä tullu mitään ja viimein siinä joskus puolen kaheksan aikoihin rupesin nukkumaan ja sitten vartin yli kaheksan yks rotari soitti ja sano, että hei muuten, muistatkos, kun oon hommannu sulle paikan tämmöselle venereissulle tommoseen saareen ja tuun hakemaan sua nyt.

No aattelin, että sehän on maksanu mun reissun ja kaikkea jo ni näyttelin, että muistin ja sitten nopeesti löin puvun kassiin ja kameran kainaloon ja menin oottamaan. Kerroin rotarille, että oon sen Andyn luona yötä ja se tuli mua sitten sieltä hakemaan. Risteilystä kerron vaikka uudessa postissa. Voin laittaa sit kuviakin. Olin kuitenkin suht reipas siellä ja vasta paluumatkalla olin väsynyt. Nukuin vikat viistoista minsaa sit siellä kannen alla, kun ei siinä ollu enää uutta näkemistä.
Puol viiden maissa olin kotona ja meinasin nukkumaan ruveta, mutta eihän siitä tulu mittään ja joskus kymmeneltä illalla viimein otin unta. Että lauantai aamun ja sunnuntai illan välillä otin unta suunnilleen tunnin. Maanantaina oli koulu vähän liian hapokasta, mutta menin ja hymyilin.

Hep.
loppukevennys:


ja sit vielä vaikka kuva öisestä Perthistä, jossa tällä hetkellä on kuumaa ja kosteaa, eli Suomen kaverilla hiki valuu ja semmoset valtaat urheilusuoritukset on harvassa.

DODIIII!

Eilenhän oli siis Big Day Out, joka on siis semmonen massiivinen yhen päivän festari. Kaikkia tosi kovia bändejä koko päivä ja mieletönt rokkaamista aivan loppuun saakka. Yhentoista aikaan aamulla päästiin sinne alueelle ja siinä vähän yli ykstoista lähettiin sitten illalla kotia.

Eli mähän näin tämmöset bändit ja tämmösessä järjestyksessä:

Sick Puppies
The Butterfy Effect
Evermore
The Sleepy Jackson
Peaches & Herms
Kasabian
The Killers
JET
Muse
Tool

Eli voitte vaan arvella miten mielettömän kovaa settiä oli. The sleepy Jackson ja Muse veti kyllä parhaat keikat. Tool oli tosi kova ja Kasabian kanssa. Oli semmoset 35 astetta kuuma ja yleisön päälle ruiskutettiin vettä kauheilla letkuilla, että pysyttiin viileinä, kun jorattiin aivan jalat suorina.


Toolin keikka näytti tältä. Muilta keikoilta ei kuvia ookkaan , kun moshpitteihin ei saanu viedä vehkeitä. Toolissa olin tunnin moshpitissä ja lopusta puolesta tunnista otin kuvia sit. Sit lähettiinki kotia.

Kaks ekaa bändiä meni ilman korvatulppia, mutta sitten viimein löysin yhen jätkän, jolla oli korvatulpat ja juttelin sen kanssa ja sitten se sano, että sillä on ylimääräset. Loppupäivän pystyinkin keskittymään joraamiseen, kun kuuli sen musiikinkin. Bassotaajuudet oli aivan kaakossa ja keuhkot tyhjeni aina, kun joku mäjäytti jotakin bassoa.

Voiettä. eihän siinä. Muse nyt kuitenkin oli mahtava ja soittivat enemmän vanhoja biisejä, kun uusia ni meikäkin pysty olemaan fiilisten ytimessä. Uutta levyähän en oo ostanu, mutta kai seki on ostettava, kun niillä on niin kova siinä se yks westernvideo.

Aussipäivän kuvasta on tullu kauhee suksee ja mieletön menestyskin vielä siihen kaiken lisäks. Eli pitäs kai tässä ruveta painamaan siitä jotain isoja tauluja ja myymään innokkaille ostajille.

Terveppäterve!

Huomasin, että yks kuva jatku vielä kivasti ton panoraaman reunasta ja lisäsin sen sit siihen vielä, että tuli kolmen kuvan panoraama. TUo yks pystykuva on siitä kolmannesta kuvasta rajattu ja siks siinä on samat salamat, kun se on sama kuva. Tuli paremmat salamat sitten tohon panoraamaankin.

McNaught komeettahan se siellä ilotulitusten oikealla puolella pilvien välissä siintää, että nyt tuli ilotulitukset, salamat ja komeetta yhteen kuvaan aika nasakasti.

Makkeeta hommaa.

Geraldtonissa asuin siis viikon ja oli kyllä mahtavaa. Kaikki, kelle oon puhunu Geraldtonista on sanonu ihan suoraan, että se on aivan p***a paikka. Musta siellä oli kyllä mukavaa. Edellisen hostperheeni tytär palasi siis Ausseihin oltuaan Saksassa vuoden vaihdossa. Tytön äiti, joka toimi mun hostperheenä oli vieraillu jo Georgian luona siellä Saksassa, mutta isäänsä ei tyttö ollu nähny vuoteen ja sen isä asuu Geraldtonissa ja sitten se halus tottakai mennä sitä tapaamaan. Mä pääsin mukaan kanssa, että näkisin vähän kunnon aussimenoa.



Geraldton on semmonen pikkukaupunki neljä ja puol sataa kilometriä rannikkoa myöten pohjoseen ja siellä kauheesti kalastetaan ja rock lobstereita ne vetelee siellä kokoajan suuhunsa. Kauheen kova bisnes se hummeribisnes siellä ja gyljardeja ne tienaa vuodessa ne isoimmat pyytäjät. Se Georgian isä kuitenkin omistaa siitä rannalta semmosen Freemasons hotellin, jossa sitten eleltiin se viikko. Ei oikein tehty mitään, kun mä olin ihan lomavaihteella ja Georgia yritti tuntea olonsa kotosaks Australiassa. Se oli siis edellisenä päivänä tullu takasin, kun lähettiin, eli olihan se nyt selväkin, ettei heti lähe varmaan niikun normaalisti lähtis. Mutta hyvää menoa oli silti koko viikko.


hotellissa oli tommonen torni.

Hotellin alakerrassa oli siis pubi ja ravintola ja koko viikon jokainen ruoka-annos oli ravintolatuokaa. Pikkusen oli pohatta olo. Sunnuntaina oli Geraldton cup eli hepparavit. Meikäläinenhan tottakai meni sinne, kun kaikki muutkin meni sinne. Kuvia otin kovasti ja kaikki luuli, että olen Guardian nimisen sanomalehden valokuvaaja ja poseeras mulle sitten. Raveihin mennään kahdesta syystä. Sinne mennään katsomaan hevosia ja naisia. Näin mulle kerto semmonen vanha Tony Varis niminen ukko, joka oli siellä. Menin sille puhumaan, kun se oli jossain klubissa ja sillä oli nimilappu ja katoin, että Varis on suomalainen nimi ja sit menin juttelemaan. Kävi ilmi, että Geraldtoniin on aikoinaan meny kauheesti suomalaisia kalamiehiä ja ne oli kovasti syyllisiä siihenkin, että se paikallinen kalastusbisnes on niin kovaa luokkaa. Rannikolta noin 50 kilometriä sijaitsevilla Abrolhos nimisillä saarilla ne asu ja siellä on kuulemma saunoja sun muita. En koskaan päässy sinne, kun ei ole lentokoneisiin rahaa tai veneisiin bensaa. Niin ja se Tony oli jonkun kalamiehen poika tai lapsenlapsi.





Tapasin kaikenlaisia ihmisiä Geraldtonissa ja Perjantaina soitin pari biisiä paikallisen rokkibändin kanssa, kun tunsin sen basistin. Puhuin jotain jöpöstelyä itestäni sitten vielä maanantaina paikallisen Rotaryclubin kokouksessa ja ukkoja kiinnosti mitä mieltä oon armeijasta. Kaikki yli viiskymppiset jätkät haluaa Australiaan asepalveluksen, kun nykyänhän täällä ei sitä oo. Hyvähän se on haluta, kun eihän ne ite sinne joudu menemään. Olin kuitenkin varmaan oikeata mieltä, koska ne vaikutti tyytyväisiltä. Hauskaa oli kovasti ja mukava olis käydä Geraldtonissa uudestaankin ennenkun täältä lähen pois.



Semmosta siis siellä.

Infrapuna suodattimen siis ostin tosiaan.

joo viimein se tuli sinne kauppaan se mun filtteri ja sit ne soitti ja kävin kipasemassa herkut kotiin. Onnellisena oon otellu kuvia ja sitten aina välillä tajuaa, että on tehny kaiken aivan päin miten sattuu ja nyt, kun toi filtteri on ollu muutaman päivän ni jo osaa edes jotenkin ymmärtää miten sillä pitäs kuvia ottaa. Monet jutut on erilaisia, kun normaalin valon kanssa pelaillessa, kuten esimkerkiks tarkennus. Automaattitarkennus pelaa kyllä filtterin läpi, mutta infrapuna tarkentuu eri kohtaan, kun matalat taajuudet, eli sitten on laitettava manuaalille ja pikkusen tarkennetttava lähemmäks, kun missä kohde oikeasti onkaan. jeje, mutt teitähän se ei kiinnosta ja laitan vaan näitä kuvia, joita löytyy lisää muuten täältä:
Infrapunagalleriaan

Nää kuvat on siis otettu keskipäivällä aivan valosimpaan aikaan.








Eilen oli muuten Australiapäivä.

Se on joku ihme päivä, että kaikilla on aussiliput kourissa ja sitten ollaan suurissa joukoissa julkisilla paikoilla ja alotetaan tappeluita humalassa kaikkien kanssa. Ympäri Perthiä järjestettiin ilotulituksia ja niitä ihmiset sitten meni katsomaan joka paikkaan.


Meikäläinen meni aamukymmeneltä Andy nimisen kaverin luokse ja sieltä lähdettiin johonkin muualle, jonkun tytön kotiin, jossa oli sitten kauheesti porukkaa koulusta. Oli mukava päivä kyllä, kun näin kaikkia ihmisiä, joita en ollu koko kesänä tavannu. Sit uitiin altaassa ja pelättiin bilistä ja syötiin grillistä hotdogit sun muut kanakebabit. Varsinaista. Sit sieltä jatkettiin yhen Lachie nimisen kaverin luokse ja uitiin lisää ja sit illalla käveltiin Hilarys boat harbouriin, joka on se paikka, missä kävin kattelemassa auringonlaskuja sillon ekan perheen aikaan. Siellä oli aivan sikana porukkaa ja syötiin siellä jotain nopeeta illallista jossain subwayssissä ja sit ne pojat tiesi jonkun Node nimisen rannan, jota varmaan ei kauheen moni tiijä ja lähettiin kävelemään sinne.

Nodellakin oli aivan hurjasti populaa, mutta murto-osa siitä, mitä siellä venesatamassa oli ja nodelta ne ilotulitukset näky paljon paremmin, kun mistään muualta. Ennenkun koko ilotulitus alko, jotkut ampu siellä satamasa jotain omia pikkuraketteja ja kaikki ihmiset luuli, että ne ilotulitukset oli siinä ja ne oli ihan pettyneitä ja lapset juoksenteli ympäri rantaa huutaen, että hail to the crappy fireworks. Tosi paljon porukkaa lähti pois niiden valepaukkujen jälkeen ja rannalle tuli taas lisää tilaa. Me huomattiin, että ne oli vaan joidenkin omia, kun ne oli niin kämäsiä pikku rutkuja ja ne loppu heti, kun se vilkut välkkyen ja pillit huutaen kiihdytellyt poliisiauto pääs sinne mistä ne raketit ammuttiin. hah.

Sitten alko ne isot paukut ja toisella puolella taivasta oli noussut mieletön myrsky ja salamoita iski aivan kauhealla tahdilla. Kymmenen sekunnin valotuksen aikana laskin että keskimäärin 9 välähdystä oli, mutta suurin osa niistä välähteli vaan pilvissä, eikä näykyny kunnan salamaa ollenkaan. Sain kuitenkin ikusitettua sitten salamoita ja ilotulituksia ni eihän se ollu ollenkaan huonompi reissu.



Australiapäivä oli muuten eka virallinen yli neljänkymmenen celsiuksen päivä mulle ja tuulikin tuli idästä, eli se oli kuuma ja kuiva. Normaalisti sentään on tuuli mereltä, jolloin se on semmonen vilponen ja raikas, mutta eilinen oli erilainen ja meinasin kuolla. Aivan kauheata, kun piti kävelläkkin eestaas. Australialaiset sanos, että Only maddogs and englishmen go out in the midday sun. Aussikaveritkin oli ihan yhtä kuumissaan, kun minäkin, että oli ihan oikeasti kuuma ja onneks oli kaikilla uima-altaat. nam.

Eipä siinä. Koulu alkaa ens perjantaina ja sit onkin viikonloppuna big day out!!!!

Daun wit te meininki.

En kirjota vieläkään geraldtonista. Tai ainakaan nyt aluks. Kirjotin lehtijutun seutuun ja siitä tuli sata kilometriä pitkä. Se on mulla työpöydäll roikkunu ja välillä oon sen yrittäny lähettää ja googlen maili on sanonu, että ei toimi ja sitten oon taas unohtanu sen ja sitten oon lisäilly siihen juttuja ja kaikkea ja viimein tuloksena on sata sivua pitkä junnaava juttu, jossa on ihme henkilökohtasia viiliksiä. Lähetin kuitenkin jutun lehteen ja sanoivat, että laittavat jonoon sen, että kun on lehdessä tilaa ni päsähtää juttua ilmoille. En tiedä tykkäsivätkö vai eivätkö. hihhih. Laitan kuitenkin alkuperäsen version tänne blogiin ja kerroin lehden ihmisille, että senkun lyhentelevät ja muokkaavat mielensä mukaan, että minen välitä semmosista.

Tässäpä se on:


Perthin ydinkeskusta pilvenpiirtäjineen. Toisessa suunnassa näkyisi kaupungin halki virtaava Swan-joki.

Vähän yli vuosi sitten, kun sain yläasteen käytyä jatkoin Viitasaaren lukioon. Muutos oli raikas tuulahdus pitkästä aikaa jo rutiiniksi muuttuneessa koulunkäynnissä. Mutta teini-ikäisellä ihmisellä on kuitenkin aina yksi ongelma. Ongelma on se, että vaikka sitä ei itselleenkään tunnustaisi, asioista tulee tylsiä. Tuttuja asioita luulee arvostavansa, mutta oikeasti niihin vain tottuu ja murrosikäiselle pojalle se, että johonkin on tottunut tarkoittaa sitä, että se on vanhaa ja tylsää ja täytyy kokea heti jotain uutta ja mahtavaa, koska kohtahan sitä ollaan jo täysi-ikäisiä ja tylsiä ja vastuuntuntoihisa ihmisiä. Todellisuushan on se, että kiire ei ole mihinkään ja asioita ehtii kokemaan kyllä läpi elämänsä, mutta silloin tuntui siltä, että Viitasaaren tuttuun ja turvalliseen kotoisaan pienen kaupungin meininki oli todellakin tylsistynyt. Kaipasin jotain järisytävää ja oikeastaan vain odotin, että pääsisin muuttamaan johonkin suurempaan kaupunkiin käymään kouluja ja tapaamaan tuntemattomia ihmisiä syksyisillä kaduilla.

Olikin siis selvää, että kun kuulin mahdollisuudesta lähteä Rotareiden kautta vaihto-oppilaaksi jonnekinpäin maailmaa, kiinnostuin heti. Pari kolme viikkoa mietin olisiko minusta johonkin niin suureen ja kuinka pitkältä vuosi jossain kaukana tuntuisi. Muuttuisinkohan paljon ja entä jos en pitäisikään siitä yhtään. Takaraivossa kuitenkin kolotti tieto siitä, että tätähän sitä oli odotettu ja nyt se olisi mahdollista. Tuntui siltä, että jos en hakisi vaihto-oppilaaksi olisin jänistänyt jostain, josta olin kuitenkin haaveillut kauan aikaa. Päätin siis, että hakisin vaihto-oppilaaksi. Vanhemmille puhuin vasta, kun olin muka aivan varma, että pystyisin siihen. Heiltä vastaus oli, että rahaa on laitettu turhempaankin ja jotenkin he ymmärsivät, mitä lähtisin maailmalta hakemaan. Otin yhteyttä Antti Hiltuseen ja rattaat lähtivät pyörimään. Viimein minut valitiin Viitasaaren Rotary klubin vaihto-oppilaaksi.

Seuraava puolisen vuotta menikin sitten jännittäessä ja hikoillessa. Öitä tuli valvottua ja kädet tärisivät. Kaikenlaista paperityötä oli suuntaan jos toiseen. Tässä vaiheessa eteen tuli esimerkiksi maan valinta. Eli minne haluaisin lähteä vuodeksi vaihtoon. Sitäkin olin miettinyt ja päätynyt siihen tulokseen, että Englantia puhuvaan maahan tahdon, mutta en tahdo Isoon Britanniaan saatika Amerikkaan. Sen jälkeen ei vaihtoehtoja montaa olekaan, mutta kaikkai jäljelle jäävät maat ovat hyvin mielenkiintoisia. Viimein päädyin valitsemaan kohteekseni Australian, jonne viimein pääsinkin. Australia on se maa, joka on silloin tällöin televisiossa ja sitä miettii, että onkohan tuota oikeasti olemassakaan. Lisäksi Australia on niin kaukana, että sitä on mahdotonta käsittää. Jollakin tapaa Australia oli kiehtonut minua aina. Viimein kuulin, että pääsisin Länsi-Australian pääkaupunkiin Perthiin. Olin aivan innoissani.

Heinäkuun kahdeskymmenesseitsemas päivä, H-hetki koitti. Kaikki oli lähtöitkua vaille valmista, mutta en osannut oikein sitäkään tirauttaa, kun tiesin, että edessä olisi jotakin aivan varmasti ikimuistoista ja upeaa. Lentokentällä odottikin valtava joukko vaihto-oppilaita, jotka olivat aivan samassa tilanteessa, kuin minä. Kaikilla oli edessä vuosi jossakin täysin tuntemattomassa ympäristössä ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa ja kukaan ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Minä yritin pitäytyä siinä, etta nauran nyt ja itken sitten joskus. Lentokentällä oli paljon aikaa tutustua muihin oppilaisiin ja heti tunsi kuuluvanssa joukkoon.

Australiaan ja Uuteen Seelantiin lähetettiin Suomesta 26 oppilasta. 22 tyttöä ja neljä poikaa. Kuitenkin ennen Päämäärään pääsemistä meille oli järjestetty muutaman päivän pituinen leiri Singaporessa. Tämä tarkoitti sitä, etta Asuimme eräässä hotellissa keskellä kuumaa ja kosteaa kaupunkia ja meitä kuljeteltiin busseilla ja veneillä ympäriinsä näkemään ja kokemaan mitä kummallisimpia asioita. Tutustuimme myös paremmin toisiimme ja muutamista oppilaista sain varmasti hyvin pitkäaikaisia ystäviä. Singapore oli mainio kohde leirin viettämiseen, sillä se on hyvin kehittynyt, mutta turvallinen kaupunki. Kaikki on halpaa ja ruoka on hyvää ja sitä on jokaiseen makuun. Siitä kuitenkin täytyy varoittaa, että aasialaiset omaavat hyvin omalaatuisen maun jälkiruoan suhteen, eli oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kannattaa pitäytyä tutuissa ja turvallisissa jäätelöissä ja leivoksissa ynnä muissa, vaikka pääruoan voikin tilata täysin sokkona. Tähän mielipiteeseen voivat varmasti yhtyä kaikki vaihto-oppilaat, jotka maistoivat eräässä ravintolassa tilaamaani merkillistä soppaa.

Sitten se alkoi. Vaihtovuosi. Kaikki lähtivät omille teilleen. Se on kova juttu tällaiselle nuorelle pojalle, kun huomaa kuinka kaukana kotoa sitä onkaan. Kulttuuriltaanhan Australia on länsimainen, eli valtavia eroja ei ollut. Perus elämässä pärjäsin siis hyvin, mutta olin valtavan yksinäinen. Tämähän on täysin ymmärrettävää, sillä Australialainen Rugbystä, Kriketistä ja surffaamisesta, kun Suomalainen puhuu saunomisesta, mäkihypystyä ja jääkiekosta. Tällaisessa tilanteessa kumpikaan ei tajua yhtään mitä toinen puhuu ja keskustelu jää melko lyhyeksi. Erilaisessa ympäristössä kasvaneet ihmiset käyttävät ympäristöstä opittuja ilmaisuja ja asioita kuvaamaan ja auttamaan jutunkertomisessa ja silloin, kun kaksi eri puolilta maapalloa olevaa henkilöä yrittävät keskustella aiheesta kuin aiheesta, on se ainakin aluksi hieman vaikeaa. Australian aksenttikin oli hassua kuunneltavaa noin kuukauden ennen kuin sitä kunnolla oppi ymmärtämään. Itselläni oli muiden mukaan Amerikkalainen aksentti, joka johtunee elokuvista ja televisiosta, jotka ovat pääosin amerikan englantia.

Ensimmäisen kuukauden aikana oli muutenkin vaikeata, kuin vain kommunikoinnin puolesta. Yllätyin täysin siitä, kuinka vaikeaa olikin tuntea olonsa kotoisaksi tuntemattomasssa ympäristössä ja ihmettelin, kuinka yksinäiseksi itseni tunsin. Olin ennen lähtöäni lueskellut kaikenlaisia tekstejä vaihto-oppilaista ja heidän kokemuksistaan ja suurin osa on on ollut todella onnellisia ensimmäiset kolme kuukautta ennenkuin koti-ikävä ja vaikeat asiat kohdataan ja sitten onkin todella vaikeaa, kunnes he pääsivät vaiheesta yli ja tunsivat olevansa kotona siellä missä olivatkaan. Minulle kuitenkin kävi toisin.

Ensimmäinen kuukausi oli vaikein. Huomasin, että vaikka luulin arvostavani itsestäänselvyyksinä pitämiäni asioita kotona, en oikeasti tajunnut yhtään kuinka paljon ne minulle merkitsivätkään. MInulla oli myös kova koti-ikävä ja kaikki mitä tein tuntui olevan todellisen työn takana. Tuntui, että halusin lopettaa koko homman ja palata kotiin, mutten uskaltanut tunnustaa sitä kenellekkään. Aluksi en edes itselleni. Opin kuitenkin monia asiouta itsestäni ja sitä tulin tänne oikeastaan tekemäänkin, oppimaan sen, kuka oikein olen.Huomasin murehtivani aivan turhiaja päätin, että mietin näitä asioita seuraavan kerran kolmen kuukauden päästä. Asetin myös kolmen kuukauden päähän sen ajan, kun minulla olisi kavereita tai kenties edes yksi ihminen, jota voisin kutsua ystäväksi. Tällaisen pisteen asettaminen jonnekin tulevaisuuteen helpotti kovasti. Jotenkin tuntui, että siihen mennessä asiat ovat alkaneet jo luistaa ja kaikki on kohdallaan.


Parikymmentä kilometriä rannikolta sijaitsevalla Rottnest saarella nautittiin riutalla sukeltelusta ja kauniista rannoista.

Vaihto-oppilaanahan minä periaatteessa tulin tänne käymään koulua. Onnekseni koulu täällä on minulle hyvin helppoa, koska painotus tuntuu olevan täysin toisenlainen, kuin Suomen lukiossa. Täällä koulu keskittyy hyvin paljon siihen, että oppilaat oppivat kunnioittamaan auktoriteettejä ja olemaan hyvätpaisia nuoria ihmisiä. Opettajia täytyy puhutella korrektisti ja koulupuvun käytössä on tiukka koodi, jota on noudatettava, tai ei hyvät heilu. Oppilaiden asenne itse koulutyötä kohtaan on kuitenkin heikko ja työt tulevat tehdyksi silloin tällöin. Aineisiin kuuluvat muumuassa puutyöt, ruuanlaitto ja tekstiilityöt. Koen koulun olevan hyvin lähellä sitä, mitä yläaste oli siellä kotona. Jotakin, mikä on pakko tehdä, että pääsee mihinkään, eikä jotain, jota tehdään omasta vapaasta tahdosta, jotta päästäisiin sinne, minne halutaan. Löydän täältä koulusta monia hyviä asioita ja ideoita, mutta jotkin asiat ja tavat tunnen myös vaikeina, kuten esimerkiksi juuri sen koulupuvun, mutta koulu on mutkatonta ja pystyn osallistumaan tunneilla siinä missä muutkin oppilaat.

Sitten se kolme kuukautta oli mennyt. Olin unohtanut turhat murhetimiset ja oikeastaan olin hyvin onnellinen. Koulussa minulla oli hyvä ryhmä kavereita ja ystäviä ja pikkuhiljaa he alkoivat pyytämään minua mukanaan kaikenlaisiin koulun ulkopuolella tapahtuviin asioihin. Tunsin ympäristön ja osasin elää itsenäisesti. Kävin silloin tällöin junalla kaupungissa ja osasin käyttää muutakin julkista liikennettä. Olin tutustunut monista musita maista tulleisiin vaihto-oppilaisiin ja tullut heidän kanssaan hyviksi ystäviksi. Minulla oli siis elämä täällä. Olin päässyt vaikean ajan ylitse ja nyt osasin nauttia elämästä ja olin hyivn onnellinen päätöksestäni lähteä vaihto-oppilaaksi.


Australialaista joulunviettoa Cottesloe-beachilla.

Nyt asun täällä jo kuudetta kuukautta. Kaikenlaista olen kokenut ja asunut yhteensä kolmessa eri perheessä ympäri kaupunkia ja sen lähiöitä. Perth on oikein leppoisa puolentoista miljoonan ihmisen kaupunki, joka sijaitsee rannikolla niinkuin suurin osa Australian muistakin kaupungeista. Vaikka Perth onkin maailman eristynein pääkaupunki, on täällä oikein mukavasti ihmisiä aasiasta ja muualta ympäri maailmaa. Ainoa ongelma on se, että jos haluaa lähteä käymään jossakin, on ajettava monta tuhatta kilometriä ja sitten voi antaa periksi, ajaa takaisin ja lentää lentokoneella. Monet täällä asuvista ihmisistä eivät ole itärannikolla saatika sitten muualla Australiassa koskaan käyneetkään juuri välimatkan vuoksi.Perth on kyllä hieno kaupunki ja mukava paikka elää. Kengurut hyppivät golfkentillä ja delffiinit meressä. Surffilaudat kainalossa ihmiset kipittävät rannalle joulua viettämään ja aboriginaali soittaa didgeridoota kadun kulmassa. Jotenkin tämä on juuri se järisyttävä muutos, mitä lähdin hakemaan ja nyt tiedän, että juuri tätä tarvitsin ymmärtääkseni, että ei minulla Viitasaarelta kiire mihinkään ole.




LOPPU!

niin siis jotenkin tuntuu niinkun tossa ois semmonen surullinen sävy, vaikka oonkin täällä ihan täpinöissäni ja innoissani. Ajattelin ensin kirjottaa semmosen ihan humputtelujutun, jossa kertoisin miltä täällä näyttää enkä ollenkaan miltä jutut tuntuu, mutta sitten jotenkin aikaa kulu ja ne aikasemmat jutut oli jotenkin ajankohtasia sillon joskus kun ne kirjotin ja sitten kun ei maili toiminu ni aikaa kulu ja seuraavan kerran kun edes muistin koko jutun oli jo kaikki siinä vanhaa ja sitten viimein tuli tuommonen. Kertokaa kaikille, että oon innoissani täällä enkä pahalla päällä. Jotenkin vaan tossa käy ilmi, että vaikealta tuntu ja vaikealta tuntu. Hittolainen. onkohan tuo liian suruisaa settiä. Ihan sama.

Hän ei välitä.

Hieno asenne tuo hän ei välitä asenne ja vaihto-oppilaan elämään täydellisesti suunniteltu. Toimii kyllä kaikissa muissakin elämätyypeissä melko mutkatta, mutta vaihto-oppilaana, kun ei tarvitse tähdätä minkäänlaisiin tuloksiin koulutuksessa ja voi muutenkin tehdä juuri sitä mitä haluaa yhden vuoden, hän ei välitä -asenne on juuri oikea tapa kokea kaikki se. Jotkut välittää ja sitten välittäminen johtaa odotuksiin ja odotukset johtavat useammin pettymyksiin, kuin se, ettei odotuksia ole laisinkaan, eli hän ei välitä -asenne on onnellisen ihmisen asenne. Voi että miten on kivvaa.

Kameraan ostin infrapunafiltterin ja tänään sieltä kaupasta soitettiin, että tilaus oli tullut ja huomenna sinne kipasen hakemaan herkut pois. oijetta. Pitää nyt vähän kokeilla ja katsoa, kuinka kovat infrapunan pois suodattajat on d50:ssä kennon edessä sisäänrakennettuina ja toivottavasti ei aivan valtavan vahvat ole, että saan edes jonkinlaista jälkeä. Seuraavaan postiin laitankin sitten pirusti kuvia, mitä täällä on tullu oteltua.

diundaun. Nyt kuitenkaan en viiti kauempaa koneella vätystellä eli lähden pois tästä johonkin elämään. Perheen kanssa alan jo pikkuhiljaa pärjäämään ilman ihmettelemisiä.