Aika kulkee vaan etteenpäin ja minä olen Australiassa. Pikkusen nyt viimepäivinä on tuntunu siltä, että noni, nyt olen leikkinyt vähänaikaa australiassa ja tästä vois lähteä kotiin tekemään jotakin järkevää. Tai en tiedä. Mukavaahan täällä on olla, mutta joka päivä tuntee itsensä turhemmaksi ja turhemmaksi

Koulustahan alkaa nyt löytymään se semmonen porukka, johon kuuluu ja kaikkea, että ei tässä mitään valittamisen aihetta ole, mutta kun puuttuu vaan kaikki semmoset lähimmäiset ni onhan sitä orpo olo. Tiistaina kävin kaupungissa ja etsin sitä kitaraa, mutta eihän siinä kaupassa, jonka tiesin, ollu yhtään telecasteria. Pitää ruveta ehtimään, mutta kiirettä en pidä. Siinä menikin tiistai.

Eilen kävin postofficella ja istuskeltiin siellä ja nyt tuntu taas vähän enemmän ulkopuoliselta, enkä tiedä miksi. Tässä alussa tämä varmaan vaan on tämmöstä vuoristorataa, että odottelen ja kahtelen miltä ruppeaa tuntumaan tämä elo, enkä pienistä hätkähdä. Illalla sitten semmonen hörökorvainen ja harmaatukkainen hompsulamies vei minut jatsikonserttiin vaimonsa kanssa. Ihan perinnetietoista bigbandjatsiahan se oli ja hyvän keikan vetivät, mutta ei semmosta jatsisooloilua paljoa tuota paria tuntia kauempaa jaksa. Jatsisoolot on nimittäin aina ihan samanlaisia ja niitten biisien pitäs enemmän keskittyä siihen fiilistelyyn ja jammailuun, kuns iihen, että joku soittaa jollakin torvella korkeita ääniä punasena.

Tänään oli vaikein aamu moneen viikkoon ja koulussa piti aina oikein tsempata ihteänsä, että pysty olemaan hyvissä tunnelmissa. Eli ei oo kauhean hyvät fiilikset just nyt, mutta jospa ne taas tästä lähtis nousuun.

Kirjotan tänne aina vaan, kun ottaa pottuun ja sitten koko blogi on täynnä vinkumista ja vankumista, mutta minkäs teet. Etpä juuri mittään.